torstai 24. kesäkuuta 2010
Minä minä minä eikä kukaan muu!
Pikkuinen esittäytyminen lienee paikallaan.
Olen muutamaa vuotta vaille 30v. Masennustaustaa niin kauan kuin muistan. Tulee ja menee kausittain. Jossain vaiheessa oli paniikkioireitakin. Ne on helpottuneet kyllä kovin, ilmeisesti alkoholin käytön vähenemisellä oli vaikutusta asiaan.
Nyt olen vihdoin hakemassa apua itselleni. Aiemmin ei ole ollut oikeastaan minkäänlaista hoitokontaktia. Pari kertaa käynyt jonkun hoitajan luona, mutta kokenut, ettei siitä ole ollut paskan vertaakaan hyötyä. "Älä ajattele!" Selevä, minäpä laitankin aivot off-asentoon...
Veljen tilanne minua huolettaa kovin. Alkoholisti ollut ja pitkän aikaa, on sekaantunut huumekuvioihin ja on jollain tasolla sekakäyttäjä. Asuu vielä kotona ja on työttömänä. Ja se pahin kohta unohtui, on itsetuhoinen.
Olen koittanut saada veljelle apua varmaan kymmenen vuoden ajan kohta... Tuntuu, että minä olen ollut äitinä, kun oma äiti ei ole kyennyt. Äitikin on alkoholisti. Meillä on suku täynnä näitä.
Minäkin voisin olla, ellen olisi tullut raskaaksi. Viina oli mukana kuvioissa ennen lapsia. En osannut puhua selvinpäin. En oikeastaan edes uskaltanut. En halunnut päästää ketään liian lähelle, pääni sisälle. Pelkäsin, että joku käyttää hyväkseen pääni sisäisiä asioita.
Nyt ajattelin ruveta purkamaan kaikkea paskaa tämän blogin kautta, anonyymina.
Palasin vuoden vaihteessa äitiyslomalta töihin. Heti keväällä olin yli puoli kuukautta sairaslomalla, kun en vain jaksanut ja pystynyt olemaan töissä.
Työterveyshoitaja teki masennustestin ja työuupumustestin. Keskivaikea masennus ja työuupumus. Aika lääkärille, joka kirjoitti Citalopram-reseptin, käski rajoittaa yhteydenpitoa veljeen ja tervemenoa työpsykologille avautumaan, kiitos ja hei!
Työpsykologilla kävin 5 kertaa. Sen minkä työpaikka suostuu maksamaan. Työpsykologi pohti, että jatkaisinko käyntejä terveyskeskuksen psyk.hoitajien luona vai psyk.polin hoitajien luona. Kirjoitti sitten lähetteen psyk.polille. Ajan sain noin viikon kuluttua.
Yhden kerran olen hoitajan luona käynyt psyk.polilla. Vaikutti ammattitaitoiselle ja fiksulle ihmiselle. Ensin muutaman kerran alkukartoitustyyppistä, sitten joku parin tunnin haastattelu ja sitten miettivät mitä minun kanssa tekevät.
Hoitaja ihmetteli miksen ole aloittanut lääkkeitä. En ole uskaltanut. Sovittiin, että mietin vielä lääkkeiden aloittamista ja hän soittelee minulle ensi viikon perjantaina ja kyselee olotilaa. Seuraavan ajan sain elokuun alkuun.
Puhui, että mahdollisesti rupeaisin käymään kerran viikkon hänen luonaan. Siis minä? Psyk.polilla?
Minun piti olla se normaali. Se, jolla on tavallisia ongelmia ja josta ei tarvitse olla huolissaan.
Veli oli keväällä tosi huonossa kunnossa ja koska tunnuin elevän hänen elämäänsä ja ahdistuvan hänen asioistaan, niin minäkin olin huonossa kunnossa.
Olin esittänyt vahvaa. Sitä, jolle veli voi soittaa ja johon tukea. Sitä, jolle äiti soitti ja avautui veljestä ja kuinka on huolissaan.
Vaan kun en ollut vahva. Mutta en uskaltanut olla heikkokaan.
Minun piti olla se, joka piti korttitaloa pystyssä.
Kun jäin sairaslomalle ja kerroin siitä äitille, äiti sanoi, että oot sinä aika velmu.
Se ei tiedä mikä minun psyyken tila oikeasti on. Kuinka rikki olenkaan.
Kun minun piti olla se vahva.
Mutta kun en ole!
Nyt yritän uskaltaa olla heikko. Yritän ymmärtää, että veli elää omaa elämäänsä, minä omaani. Minä en voi hänen elämäänsä muuttaa, vaikka haluaisin.
Voin vaikuttaa omaan elämääni.
Minä haluan parantua. Saada itseni kuntoon.
Nyt on aika katsoa peiliin. Nyt on aika olla heikko. Nyt on aika uskaltaa avautua kaikki paska ulos.
Jos se ei sitten aina tasaisin väliajoin nousisi sieltä kummittelemaan.
Eipäs ollutkaan pikkuinen esittäytyminen, eikä tämä kertonut minusta juurikaan. Pään sisäisistä jutuista ajatuksen virtana jotain.
Olen muutamaa vuotta vaille 30v. Masennustaustaa niin kauan kuin muistan. Tulee ja menee kausittain. Jossain vaiheessa oli paniikkioireitakin. Ne on helpottuneet kyllä kovin, ilmeisesti alkoholin käytön vähenemisellä oli vaikutusta asiaan.
Nyt olen vihdoin hakemassa apua itselleni. Aiemmin ei ole ollut oikeastaan minkäänlaista hoitokontaktia. Pari kertaa käynyt jonkun hoitajan luona, mutta kokenut, ettei siitä ole ollut paskan vertaakaan hyötyä. "Älä ajattele!" Selevä, minäpä laitankin aivot off-asentoon...
Veljen tilanne minua huolettaa kovin. Alkoholisti ollut ja pitkän aikaa, on sekaantunut huumekuvioihin ja on jollain tasolla sekakäyttäjä. Asuu vielä kotona ja on työttömänä. Ja se pahin kohta unohtui, on itsetuhoinen.
Olen koittanut saada veljelle apua varmaan kymmenen vuoden ajan kohta... Tuntuu, että minä olen ollut äitinä, kun oma äiti ei ole kyennyt. Äitikin on alkoholisti. Meillä on suku täynnä näitä.
Minäkin voisin olla, ellen olisi tullut raskaaksi. Viina oli mukana kuvioissa ennen lapsia. En osannut puhua selvinpäin. En oikeastaan edes uskaltanut. En halunnut päästää ketään liian lähelle, pääni sisälle. Pelkäsin, että joku käyttää hyväkseen pääni sisäisiä asioita.
Nyt ajattelin ruveta purkamaan kaikkea paskaa tämän blogin kautta, anonyymina.
Palasin vuoden vaihteessa äitiyslomalta töihin. Heti keväällä olin yli puoli kuukautta sairaslomalla, kun en vain jaksanut ja pystynyt olemaan töissä.
Työterveyshoitaja teki masennustestin ja työuupumustestin. Keskivaikea masennus ja työuupumus. Aika lääkärille, joka kirjoitti Citalopram-reseptin, käski rajoittaa yhteydenpitoa veljeen ja tervemenoa työpsykologille avautumaan, kiitos ja hei!
Työpsykologilla kävin 5 kertaa. Sen minkä työpaikka suostuu maksamaan. Työpsykologi pohti, että jatkaisinko käyntejä terveyskeskuksen psyk.hoitajien luona vai psyk.polin hoitajien luona. Kirjoitti sitten lähetteen psyk.polille. Ajan sain noin viikon kuluttua.
Yhden kerran olen hoitajan luona käynyt psyk.polilla. Vaikutti ammattitaitoiselle ja fiksulle ihmiselle. Ensin muutaman kerran alkukartoitustyyppistä, sitten joku parin tunnin haastattelu ja sitten miettivät mitä minun kanssa tekevät.
Hoitaja ihmetteli miksen ole aloittanut lääkkeitä. En ole uskaltanut. Sovittiin, että mietin vielä lääkkeiden aloittamista ja hän soittelee minulle ensi viikon perjantaina ja kyselee olotilaa. Seuraavan ajan sain elokuun alkuun.
Puhui, että mahdollisesti rupeaisin käymään kerran viikkon hänen luonaan. Siis minä? Psyk.polilla?
Minun piti olla se normaali. Se, jolla on tavallisia ongelmia ja josta ei tarvitse olla huolissaan.
Veli oli keväällä tosi huonossa kunnossa ja koska tunnuin elevän hänen elämäänsä ja ahdistuvan hänen asioistaan, niin minäkin olin huonossa kunnossa.
Olin esittänyt vahvaa. Sitä, jolle veli voi soittaa ja johon tukea. Sitä, jolle äiti soitti ja avautui veljestä ja kuinka on huolissaan.
Vaan kun en ollut vahva. Mutta en uskaltanut olla heikkokaan.
Minun piti olla se, joka piti korttitaloa pystyssä.
Kun jäin sairaslomalle ja kerroin siitä äitille, äiti sanoi, että oot sinä aika velmu.
Se ei tiedä mikä minun psyyken tila oikeasti on. Kuinka rikki olenkaan.
Kun minun piti olla se vahva.
Mutta kun en ole!
Nyt yritän uskaltaa olla heikko. Yritän ymmärtää, että veli elää omaa elämäänsä, minä omaani. Minä en voi hänen elämäänsä muuttaa, vaikka haluaisin.
Voin vaikuttaa omaan elämääni.
Minä haluan parantua. Saada itseni kuntoon.
Nyt on aika katsoa peiliin. Nyt on aika olla heikko. Nyt on aika uskaltaa avautua kaikki paska ulos.
Jos se ei sitten aina tasaisin väliajoin nousisi sieltä kummittelemaan.
Eipäs ollutkaan pikkuinen esittäytyminen, eikä tämä kertonut minusta juurikaan. Pään sisäisistä jutuista ajatuksen virtana jotain.
tiistai 22. kesäkuuta 2010
Tahallaan hankala?
Miten saisi miehen tajuamaan, etten minä tahallani oli tällainen? Ärtynyt ja vittuuntunut. Suutun puolesta sanasta. Nollasta sataan alle sekunnissa.
Mä olen vaan jotenkin niin kypsä. En tiedä. Ei vaan jaksa yhtään mitään.
Valvon koneen ääressä, vaikka nukuttaa kuinka vain. Mutta jos menee nukkumaan, niin täytyy aamulla herätä töihin.
Vaikka jos menisi ajoissa nukkumaan, jaksaisi paremmin seuraavana päivänä, olla siellä töissä ja sitten kotonakin. Mutta kun, mutta kun.
Mä olen vaan jotenkin niin kypsä. En tiedä. Ei vaan jaksa yhtään mitään.
Valvon koneen ääressä, vaikka nukuttaa kuinka vain. Mutta jos menee nukkumaan, niin täytyy aamulla herätä töihin.
Vaikka jos menisi ajoissa nukkumaan, jaksaisi paremmin seuraavana päivänä, olla siellä töissä ja sitten kotonakin. Mutta kun, mutta kun.
Yhtä vaille bingo
Niinpä niin. Yhtä vaille bingo.On kuulemma masennuskortti, eikä kuulemma oikeuta olemaan inhottava.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)